On ihmisiä jotka suovat itselleen nautinnon iloita asioista.
He nauttivat.
Sitten he pettyvät.
On ihmisiä, jotka eivät iloitse.
He eivät koe tuota hekumallista nautintoa.
Eivät kuitenkaan myöskään pettymyksen katkeraa tunnetta.
Kuulun jälkimmäiseen ryhmään.
Onko tasapainoisuus kivuttomampaa?
Onko kivuttomuus elämän tuhlaamista?
Onko aita oikeasti matala siinä, missä se matalimmalta näyttää?
Itse kartan pettymystä. Elämäni on yhtä laskelmointia. Varautuneisuutta, voisi joku sanoa.
Varmasti on joku sanonutkin.
Kaikki on jo sanottu. Uusi kielikään ei takaa uuden sanomista. Asiat vain saavat uusia määritteitä.
Miksi me haluamme koko ajan jotain uutta?
Onko kyse yrittämisestä?
Voi sanoa, että on yrittänyt olla juuttumatta menneeseen.
Uskon, että menneisyydessä on paljon kiintoisaa,
josta tulee vielä kiintoisampaa kun sen sopeuttaa nykyisyyteen.
En toki tarkoita, etteikö uutta kannattaisi tuottaa.
Silloinhan tulevaisuudella ei olisi kuin mennyt menneisyys.
Palatakseni jo palasina olevan punaisen lankani pariin haluan kertoa,
ettei elämäni kuitenkaan ilotonta ole.
Olen vain kehittänyt itseni nauttimaan kivusta.
Olen alkanut uhkarohkeaksi ja nauran sille. Kivulleni!
Sanon, että osasinkin jo toivoa tuloasi ystäväiseni.
Kaikki on tervetullutta, paitsi niin suuri ilo, etten sitä pysty selättämään.
