Väärä valinta.

Kuka määrittää? Kuka haluaa määrittää?
Onko valinta väärä vain tilanteesta johtuen? Vai katsantotavasta johtuen?
Etiikan tenttiin lukeminen on aiheuttanut ajatusmyrskyjä.
Myrsky. Myrskysää. On kovin myrskyisää.

Rakastan pieniä asioita. Rakastan asua talon ylimmäisessä kerroksessa. Nähdä bussit, jotka ajavat ohi joka kymmenes minuutti vasemmalle mennen, joka kymmenes minuutti oikealle mennen. Ovatko nämä pieniä asioita? Mikä on pieni asia? Onko arkipäiväinen asia pieni? Miksi se muka olisi pieni?

Arkihan on iso asia. Se vie kaikkein suurimman tilan ihmisten elämästä. Eikö arjen silloin pitäisi olla jotain suurta? En tarkoita siksi, että se vie niin suuren tilan, vaan koska miksi ihmisen, joka elää hyvin lyhyen ajan, pitäisi kuluttaa elämäänsä jossain mielellisesti pienessä, eli huonommassa kuin suuri.
     Onko ihmiselämä edes lyhyt? Kuka niin on edes sanonut? Tai siis ai niin. Esimerkiksi minä joka ikinen päivä. Mutta onko se oikeasti lyhyt? Eikö se ole juuri sitä, miksi sen tekee. Minun elämäni tulee olemaan juuri sopivan pituinen.

Huomisesta tulee pitkä päivä. Elämäni on täynnä pitkiä päiviä. Toiset päivät eivät lopu ollenkaan.
Huomenna saan istua tuolilla. Oiva keksintö tuo kyseinen kapine, tuoli.
Huomenna saan myös ajaa bussilla. En osaa nimetä ketään tuttavaani, joka pitäisi bussilla matkustamisesta. Minä pidän. Salaisesti. Tai ei sen pitänyt olla salaisuus, mutta en muista, olenko kertonut mieltymyksestäni kenellekään. Tekeekö se asiasta salaisuuden?

Ei se tee. Se tekisi, jos en haluaisi kenenkään tietävän siitä. Harmillista. Olisi ollut hauskaa kehittää asian ympärille laajempi ajatusmyrsky. Joskus käy näin. Asioita tapahtuu. Kaikkeen ei voi aina vaikuttaa. Ei edes valintoihinsa. Vai voiko aina? Mikä on aina?

Ympäristön ylienergian negatiivinen vaikutus

Luulin olevani pirteällä tuulella. Olinkin. Kunnes. Kämppikseni tuli kotiin ja alkoi tavalliseen tapaansa pelaamaan tietokoneellaan. Sitten tapahtui se negatiivinen.

Kämppis huutaa, kiljuu, hakkaa pöytäänsä, kiroaa, haukkuu, soimaa, juoksentelee ympäri asuntoa, hyppii.

Lamaannuin täysin. Tosin nyt en olekaan enää varma syystä. Tämä alkoi nyt lievästi sanottuna huonosti. Miksi minulla on taipumus aina ensin hakea syytä ympäristöstäni? Tajuan aina jossain vaiheessa, että vika ei todellakaan ole muissa vaan täysin minussa. Silloin muutan menettelytapaani. Seuraava kerta tulee ja olen unohtanut.

     Vaikka ajatus kuulostaa sinänsä jotenkin marttyyrimäiseltä, on se sinänsä se, miten asia on. Tai siis ehkä on. Tai siis minun ajatusmaailmani mukaan on. Ei ole kenenkään muun syy, että lamaannun. Minulta voitaisiin pikemminkin odottaa yhtymistä energiaryöpyn ilmaisemiseen. Ei ole kenenkään muu syy, että tunnen mitä tunnen.

      Tämä ajatus johdattaa minut hyvin sairaalle (mikä on sairas?) polulle. Jos minut murhataan, onko sekin sinänsä minun oma syyni. Eikö minulta olisi voinut odottaa, että halusin, että niin tapahtuukin? Enkö olisi voinut muuttaa mielipidettäni elämän maistuvuudesta, jolloin murhaajasta olisikin tullut itsemurhan avustaja? En tosin tiedä, voidaanko itsemurhan avustajaa todeta syyttömäksi.

      Vaikka ajatukseni ajautuivat kummallisille raiteille (taas), ei se tarkoita sitä, ettäkö mieleni tekisi olla olematta. Olen erittäin innoissani tulevaisuudestani. En tiedä, kuinka paljon ihmisen kannattaa nähdä vaivaa elämänsä tavoitteiden saavuttamiseksi.

      En voi väittää, ettenkö olisi kauhuissani. Todellakin olen. Mutta toisaalta, mitä se auttaa? Mitään ei tule tapahtumaan vaikka olisin kuinka kauhuissani. Tai tietenkin tulee tapahtumaan. Koko ajan tapahtuu jotain. Elämä on täynnä tapahtumia. Kaikenlaisia tapahtumia. En puhu nyt kliseisesti synnytysosastolla kuuluvasta elämän ensimmäisestä äänestä, enkä hautausmaalla kuuluvasta mullan rapinasta arkun päälle. Puhun siitä, kuinka ajatus on tapahtuma elämässä.

      Aion jatkaa ajattelua. Aion myös yrittää parhaani parhaiden ajatusten toteuttamisessa. Myös lamaantuneena voi toteuttaa ajatuksia. Voi kirjoittaa muistilapun.

The one and only: Life.

Miksi en osaa iloita? Tai siis osaanhan minä. Iloitsen joka hetkestä, jossain vaiheessa. Mutta miksi minusta tuntuu, etten näytä iloani ulospäin tarpeeksi? Johtuuko se jatkuvasti pohtivasta ilmeestäni? Johtuuko se epäsosiaalisuudestani? Käytöstapojen puutteestani? Siitä etten halua valehdella? Miksi iloitsisin, jos en oikeasti ole asiasta iloinen..? Toisaalta saatan näyttää mietteliästä naamaa vaikka olisin iloinenkin. Hankalaa.
     Miksi en noudata elämän kultaista ohjenuoraa: Kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan? Luulin noudattavani sitä, kunnes totesin (ja olen luultavimmin ennenkin todennut, mutta unohtanut) etten noudatakaan. Harmillista. Ja hankalaa, kun ei muista.
     Nyt yritän parantaa tapani, jos muistan. Huomenna kirjoitan heti tentin jälkeen (ei ennen tenttiä, jottei kukaan luule suomalaiseksi huijariksi) käteeni: 'Hymyile' ja 'Kultainen ohjenuora'.

Tosin, nyt vasta tulin ajatelleeksi... Onko hymy iloitsemiseen verrattavaa käyttäytymistä? Miksi iloisen ihmisen kuuluu hymyillä? Ehkä juuri surulliset ihmiset hymyilevät surun peittoon. Ehkä. Tai ei. En halua yleistää. Mutta joku saattaa tehdä niin.

Kultaista ohjenuoraa aion kuitenkin noudattaa. Ei. Aion yrittää parhaani mukaan noudattaa sitä.

Saturnuksen taivas.

Mietiskelijät pääsevät sinne, ainakin Danten Jumalaisen näytelmän mukaan. Kiinnostavaa. Koen itseni liian vähän lukeneeksi. Taas. Miksi ihminen oppii lukemaan vasta niin myöhään? Miksei koulussa lueta nykyään muuta kuin roskakirjallisuutta? Miksi koulussa ei opiskella latinaa?

Miksi Oi Miksi? Why Oh Why?

Miksi en löydä punaista lankaa? ... Olenko värisokea? Ehkä me kaikki tavallamme. Hyvin suuri osa ihmisistä näkee vain mustaa ja valkoista. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. En tiedä myöskään, onko se asia, jonka kuuluu koskettaa minua.

     Nyt aion taas katkaista langan. Olen onnellinen. En tiedä, miksi, enkä myöskään tiedä, kannattaako sitä analysoida. Analysoiminen on mukavaa. Se on helppoa. Analysoidessa voi käytännössä valita minkä värin tahansa. Tai vaikka monta väriä. Voi myös keskittyä mustan ja valkoisen maailman analysointiin.

    Miksi analysointi toisinaan ahdistaa ihmisiä? Analysointihan on vain jonkun henkilön käsitys väreistä. Sattuuko se silmiin? Kuin kirkas lamppu aamun hämärässä? En tiedä. En osaa vastata. Itse pidän analysoimisesta. Se sisältää ajatuksia. Pidän ajatuksista. Ajatukset ovat ilmaisia.

     Vai ovatko? Loukkaako ajatus?

Stressin odotus stressaa.

Näääh. Ei oikeastaan.

Rentoilen.

Kuuntelen Muddy Watersia.

Söin juuri viimeisen joululahjaksi saamistani vihreistä kuulista.

Joulu on nyt siis virallisesti ohi.

Kämppikseni meni jo yhdeksältä nukkumaan. Tuntuu siltä kuin minunkin pitäisi. Ihan vaan koska kämppikseni teki niin. Mutta ei. Haluan kuunnella musiikkia. Haluaisin valvoa koko yön ja kuunnella musiikkia. Musiikki on ihanaa. Se tunkeutuu korviini. Se ei kysele. Sillä on asiaa. Se haluaa kertoa jotain. Toisille sanoillaan. Muttei minulle. Se puhuu rytmillään. Suljen silmäni.

Mahtavaa.

Se vie mukanaan. Tämä on hyvä kappale. Rento. Rytmi on rento. 

Sen tahtiin voi nyökytellä päätään rennosti. Tuntuu kuin olisin osa musiikkia. 

Whiskey ja sikari olisivat nyt kohdallaan.

Ehkä palaan hetkeksi taas tähän kirjoituspöytäni ääreen.

On outoa tietää, että viikon kuluttua meillä on tentti, johon en vielä omista tarvittavaa valmistavaa kirjallisuutta.

Tämä viikko on kulunut näytellessä ja käyttäytymistä analysoidessa. Kiinnostavaa, mutta liian helppoa. Ei yliopisto-opiskelujen kuulu olla näin helppoja. Kun kirjoitan tätä, minua naurattaa. Koko viikonlopun tulen istumaan tiukasti keittiön pöydän ääressä lukien tenttiin. Se siitä helppoudesta ja rentoilusta. Intervallit tekevät kuulemma hyvää. Kaiketi tässäkin yhteydessä.

En ole syönyt lihaa neljään päivään. Kamalaa. Sairasta. Kyllä. Tämä on minulle hyvin epätavallista. Korostan, erittäin epätavallista. En edes tiedä, milloin jotain tälläistä olisi viimeksi voinut tapahtua. Ehkä viimeksi silloin kun minulla ei ollut vielä hampaita. Olen lihansyöjä. Tarvitsen lihaa. Haluaisin syödä pari kunnollista pihviä päivässä. Tai edes kalaa! Lohta.

     Huomenna on pakko paistaa edes kanaa. Ei tästä muuten tule mitään. Tulen hulluksi ilman lihaa.

Nyt voisin olla tylsä ja mennä nukkumaan. Ja ohos, kello onkin jo noin paljon! Eilen se oli vasta 21.30 kun olin jo sängyssäni unta odottelemassa. Tälläistä se on. Lihansyöjä tarvitsee paljon unta jaksaakseen saalistaa.

Maailman levyinen on kultainen keskitie.

Kotona makasin sängyssäni ja yritin saada unen päästä kiinni. Yhtäkkiä ajatus tuli mieleeni. Päivänselvää, tietenkin. Sinänsä aivan turha ajatus. Kaikki ajatukset ovat sinänsä turhia. Silti oli pakko kirjoittaa ajatus ylös. Ajatukset ovat hauskoja. Ne viihdyttävät. Ajattelu ei ole vaikeaa. Olettaisin jopa, että jokainen elävä olento kykenee tuottamaan jonkinlaisia ajatuksia. Ajatukset voivat olla kauniita. Naiiveja. Sairaita. Monipiippuisia. Ilkeitä. Ystävällisiä.
     Mutta kuka sen määrittää? Mikä on sairas ajatus? Tavallaanhan ei voida puhua siitä, että yhteiskunnan normit määrittävät ajatusten arvon. Meidän yhteiskuntamme on vain yksi pienen pieni osa tätä maailmankaikkeutta missä leijumme. Emme oikeastaan voi edes tietää, olemmeko todella olemassa. Kukaan ei siksi sinänsä voi määrittää ajatusta tietynlaiseksi. Kaikki on suhteellista. Ajasta ja paikasta riippuvaista.
     Hyviä ajatuksia ei siis sinänsä ole. Vai onko? Perustuuko kaikki sittenkin tarkoitusperiin? Henkilö, joka ajatuksen ajattelee, ajattelee ajatuksensa tietyllä tavalla. Oliko Anders Behring Breivikin ajatus siis mahdollisesti kaunis ja ystävällinen hänen 'pelastaessaan' nuoria joutumasta elämään hänen mielestään kenties helvetillisessä maailmassa?
     Jos mikä tahansa ajatus voidaan millä tahansa perusteella perustella hyväksi ja kauniiksi, missä menee silloin keskitie? Mikä oikeasti on hyvää ja kaunista? Kulta?

     Kultainen keskitie on niin laaja kuin vain ihmismieli sallii. Kukin rakentaa oman kultaisen keskitiensä. Vai? Rakentaako sen yhteiskunta? Kaikki riippuu siitä, miten asian haluaa ajatella. Vai riippuuko?