The one and only: Life.

Miksi en osaa iloita? Tai siis osaanhan minä. Iloitsen joka hetkestä, jossain vaiheessa. Mutta miksi minusta tuntuu, etten näytä iloani ulospäin tarpeeksi? Johtuuko se jatkuvasti pohtivasta ilmeestäni? Johtuuko se epäsosiaalisuudestani? Käytöstapojen puutteestani? Siitä etten halua valehdella? Miksi iloitsisin, jos en oikeasti ole asiasta iloinen..? Toisaalta saatan näyttää mietteliästä naamaa vaikka olisin iloinenkin. Hankalaa.
     Miksi en noudata elämän kultaista ohjenuoraa: Kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan? Luulin noudattavani sitä, kunnes totesin (ja olen luultavimmin ennenkin todennut, mutta unohtanut) etten noudatakaan. Harmillista. Ja hankalaa, kun ei muista.
     Nyt yritän parantaa tapani, jos muistan. Huomenna kirjoitan heti tentin jälkeen (ei ennen tenttiä, jottei kukaan luule suomalaiseksi huijariksi) käteeni: 'Hymyile' ja 'Kultainen ohjenuora'.

Tosin, nyt vasta tulin ajatelleeksi... Onko hymy iloitsemiseen verrattavaa käyttäytymistä? Miksi iloisen ihmisen kuuluu hymyillä? Ehkä juuri surulliset ihmiset hymyilevät surun peittoon. Ehkä. Tai ei. En halua yleistää. Mutta joku saattaa tehdä niin.

Kultaista ohjenuoraa aion kuitenkin noudattaa. Ei. Aion yrittää parhaani mukaan noudattaa sitä.