Tuntematon

Kämppikselläni oli sekä perjantai- että lauantai-iltana 'bileet' olohuoneessa. Itse tulin perjantain ja lauantain välisenä yönä kotiin joskus ennen kolmea, menin nukkumaan ja lähdin lauantaina kymmenen jälkeen kirjastolle opiskelemaan. Tässä vaiheessa kämppikseni kaverit nukkuivat vielä sikeästi. Kun tulin takaisin kotiin viiden aikaan ja aloin laittamaan keittiössä ruokaa, menee kämppikseni kaveri kysymään kämppikseltäni, kuka keittiössä on. 'Se on Saara', toteaa kämppikseni ja asia on sillä selvä, haha. Ei kuitenkaan kotiapulainen tai mitään.
     Joskus on hauskaa olla tuntematon. Kukaan ei tiedä, kuka olen, joten voin oikeastaan olla kuka vain. Oikeastaan kukaanhan ei tunne ketään. Aina voi luulla - ja joskus se kannattaakin. Mutta periaatteessa kukaan ei tunne ketään, eikä itsekään voi tuntea itseään, koska ihminen on alati muuttuva. Robotinkin voi tuntea paremmin. Sillä ei ole mieltä, joka voi muuttua tai vääristyä. Se voi vain mennä rikki. Kaputt.
     Aivoni eivät ainakaan tietääkseni ole vielä kaputt, mutta kovin hyvin ne eivät tällä hetkellä toimi. Pitäisi kirjoittaa reflektionsuppgift ja lukea tiistain tenttiin... Ajatukseni askartelevat piparkakkutaikinassa. En silti voi ryhtyä toimeen taikinan kanssa, sillä keittiö on täynnä. Pulloja, purkkeja, roskaa, likaa, laseja... Eikä se siis haittaa. Eipähän ole oma sotkuni, haha, kämppis saa siivota kun herää.
     Soitin isoäidilleni eilen odottaessani opiskelukaveriani tulevaksi kirjastolle. Puhelun aikana ehdin kysyä hänen vointiaan, vakuuttaa, että tätini on varmasti hyvissä voimissaan vaikka onkin Afrikassa matkalla, eikä soita isoäidilleni päivittäin, kertoa, että olin juuri edellisenä iltana juhlimassa ja kun lopulta kerroin, että aion opiskella myös lauantaina aherasti, kysyi isoäitini, eikö parempaa tekemistä löytynyt. Haha.
     Se on kummallista kuinka ihmiset odottavat hyvää koulumenestystä, mutta kun kertoo opiskelevansa aherasti, saa siitäkin kuulla jonkinlaista vitsin vääntöä.

     En pidä oletuksista, odotuksista enkä kummallisista normeista. Oikeastaan normin käsite on nykypäivänä hyvin laaja. On normeja, jotka on luotu 50-luvulla, 2000-luvulla ja sitten tulevat vielä kaikki normit, jotka ovat ehtineet tulla luoduksi tuossa välissä ja jopa ennen. Oikeastaan normit ovat saaneet alkunsa jostain hyvin hyvin alusta. En edes tiedä, kuinka alusta ne ovat voineet tänne kulkeutua, koska en usko siihen, että voisimme tarkasti tietää, mikä oli alku, koska emme pysty sitä todistamaan. Jos kuitenkin ajattelee normeja vuonna 2011 tulee vastaan vaikka mitä. Ensinnäkin kaikkien eri kulttuurien normit, eri maiden normit, eri kaupunkien normit, eri kaupunginosien normit, eri perheiden normit, erilaisten yhteisöjen normit. Kuka tahansahan voi sinänsä kuulua minkä tahansa normin piiriin. Voidaanko tällöin edes puhua normeista? Jos siis kuka tahansa voi luoda oman norminsa.. Tietenkin sitten tulevat taas vastaan nämä jostain alun alusta johtavat normit. Niistä en tosin halua puhua. En tiedä niistä mitään, enkä myöskään teeskentele tietäväni. Tiedän vain, etten usko tietäväni. 

    Onko se uskon asia?

Ella F.

Päivä eletty lähinnä vohvelien ja huulikiillon voimalla. Ihanaa. Fitzgeraldin ääntä fiilistellessä joudutan ajatukseni nukkumaanmenoon. Moby Dick viehättää. Kirjoitustyyli ja sanavalinnat ovat mahtavia. Synti lukea vasta näin myöhään tälläinen kielellinen ihastus.

     - Toivon, että huomenna joku yllättyy postilaatikkoon kurkistaessaan.

ON! Onko?

Aikaa. On mennyt. On. On tulossa.
Aika on. Mitä se on, onkin sitten jo aivan toinen asia. Suhteellista? On. Odottavan aika on pitkä? On. Aikaa ei voi pysäyttää? Totta. Eli aika on. Ihan varmasti on. Ainakin ehkä. Mikään ei ole varmaa. Mutta aikaan on mukava uskoa. Uskon aikaan. Aikaan on hyvä uskoa. Se on. Ehkä.
     Onko oleminen ikuista? Kaikki, mitä on ollut on jollekin edelleenkin olemassa. Koska jos johonkin uskoo, se on. On se. Onko se? En tiedä. Uskon siihen, ettei kukaan voi tietää. Ja koska kukaan ei voi tietää, ei ole olemassa absoluuttista totuutta? Miksi olisi olemassa absoluuttinen totuus?

     En keksi enää muuta sanottavaa, koska absoluuttisen totuuden aiheuttama kysymysmerkki tyhjensi mieleni. Toivon, että jollakulla muulla on jotain sanottavaa. Hiljaisuus on yliarvostettua. Hiljaisuutta ei ole. Hiljaisuuskin on ääni sinänsä, sillä korva kuulee aina kehon, johon se on liittyneenä. Koska täydellisen hiljaisuuden saavuttamiseksi tarvittaisiin täysin tyhjä, äänieristetty paikka, ilman korvia, joilla on keho, kukaan ei voi tietää, voiko täydellistä hiljaisuutta olla; kukaan ei ole voinut kuulla sitä.

      Hiljaisuutta.
              Ei ole.

Åtrå.

Kun johonkin sanaan törmää, eikä tiedä sen merkitystä, häiritsee se suuresti, jos se sitten alkaa koko ajan sattumaan vastaan. Himo, halu. Yksinkertainen sana, käypä useassa yhteydessä, mutta vasta Coelhoa lukiessani törmäsin tuohon ruotsin sanaan. Himo on oikeastaan aika ihana asia. Kaikkea voi himoita, vaikkei kaikkea voikaan saada. Himo tuo elämään sisältöä. Tällä hetkellä himoitsen hmm... montaa asiaa. Puusaunaa, puuroa, turkoosia merta, lämpöä. Lämpöä. Sitä himoitsen tällä hetkellä eniten. No puusaunassa on tietysti kyllä lämmin... Mutta sanotaan sitten näin, himoitsen lämpöä turkoosin meren rannalla. Ja aivan. Purjehtimista. Tai ei, nyt ei voida puhua himosta, vaan kaipuusta. Hmm. Miksi ei? Koska himo on niin vahva sana?

   Himosta tulee mieleen jotain eroottista. Jotain pakkomielteen kaltaista. Miksi? Koska sanaa 'himottaa' käytetään hyvin yleisesti seksuaalisessa yhteydessä nimenomaan. Mutta toisaalta, miksi? Miksi kaikki on niin vakiintunutta ja kaavoihin kangistunutta?

  Koko maailma on oikeastaan hyvin kaavoihin kangistunut. Suurin osa ihmisistä haluaa hankkia mahdollisimman nopeasti omaan asemaansa nähden hyvän koulutuksen, löytää hyvän työpaikan, löytää unelmiensa kumppanin, mennä naimisiin, saada lapsia, rakentaa omakotitalon, kasvattaa lapset hyviksi kansalaisiksi, vanheta arvokkaasti ja lopulta kuolla rakastettuna. Miksi? Miksi juuri tämä on normi?

    En tiedä. Kuulostan myös hyvin naiivilta, kapinalliselta, tyypilliseltä nuorelta, jos sanon, etten halua tuota elämää. En tiedä, mitä haluan, mutta tiedän ainakin, että en näe tuota kaavaa ainoana hyvänä tapana elää.

     Toivon vain, että kykenisin pysymään niin sitoutumattomana, että kun jonain päivänä en enää jaksaisi, voisin yksinkertaisesti vain lähteä, ilman sen kummempia seuraamuksia. Vapaus. Onko se tie onneen? Onko vapautta se, että on kykeneväinen toteuttamaan himonsa? Ehkä.

sugar.

Sokeri on elämäni suola. Taas tuli vedettyä pannaria yliannostuksella sokeria. Maukasta.
      Kotiin tullessani huomasin, että jo aika monelle parvekeelle oli ilmestynyt jouluvaloja. Oikeastaan en pidä sanasta jouluvalo, koska mielestäni ne eivät liity mitenkään jouluun, vaan pikemminkin pimeään vuodenaikaan. Perinteiset luonnollisen väriset valot on kaikkein kauneimpia. Punaiset on pahimpia.
      Kun kävelin tänään aamulla bussipysäkiltä yliopiston kirjastolle vastaani pyöräili nainen. Sillä oli oudot kasvot. Pidän oudoista asioista. Oudot asiat ovat kiinnostavia ja kiinnostavat asiat ovat yleensä jollain tavalla kauniita. Kaunis on suhteellinen sana. Suosin oikeastaan enemmän sanaparia 'hauskan näköinen'. En halua asioiden olevan söpöjä, enkä kauniita tai rumia vaan hauskan näköisiä. Hauskan näköiset asiat nostavat hymyn huulille. Pidän hymyilemisestä. Ainakin jos se on vapaaehtoista.
     Vapaaehtoinen. Kummallinen sana. Vapaasti ehdolla oleva? Vapaa ehdokas? Ehto, joka on vapaa? Ehtoinen?? Sehän kuulostaa aivan iltaisen synonyymiltä. Suomen kieli on outo. Rakastan sitä.
    

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/3171830/life-is-a-total-stranger?claim=ydmkm79979s">Följ min blogg med Bloglovin</a>

Kuolema Venetsiassa

Wikipedian 'Satunnainen artikkeli' hakua selatessani osuin sivulle, jossa kerrottiin, että otsikon nimeä kantavaa novellia sanotaan usein Thomas Mannin tärkeimmäksi novelliksi. Kiinnostavaa. En ollut ollenkaan tietoinen tästä, kun luin novellin osana valmistavaa tenttikirjallisuutta kirjallisuustieteen pääsykoetta varten keväällä 2010.
     Olen aina ollut huono ymmärtämään kaunokirjallisuuden laadukkuutta sitä lukiessani. Vasta kun olen useaan otteeseen kironnut kirjan maan rakoon, kyseenalaistanut kirjailijan työn tarkoituksen ja lopulta saanut kahlattua läpi teoksen, huomaan, mitä aarretta olen pidellyt käsissäni.
     Toisaalta en voi yleistää tätä. Saksassa ollessani luin yhden Sophie Kinsellan monista Shopaholic- romaaneista, kirosin sen maan rakoon ja kysyin itseltäni, kuinka kukaan voi tuottaa tälläistä roskaa. Sanojen väärinkäyttöä. Kuinka kukaan edes viitsii lukea tuollaista? Kliseisyyden kestän, huonon juonen kestän, huonon huumorin kestän, mutta että sanoista kootaan jotain tuon laatuista roskaa. Päähenkilöstä on tehty liioitellun tyhmä. Tyhmyyttä en kestä. Idioottimaisuutta.
     Minulle, jolle Jane Austen edustaa todella kevyttä viihdykekirjallisuutta, en voi edes kuvitella pahempaa kuin roska, joka on niin alhaalla kuin esimerkiksi harlekiinit, joita isovanhempieni eräässä lipastossa on massoittain. Se on pahempaa kuin roskaruoka. Roskaruoka on toisinaan jopa aivan maistuvaa, mutta todellinen roskakirjallisuus... Se ei maistu hyvälle kenellekään muulle kuin sille, joka ei ole parempaa maistanut.
     Nyt ei kuitenkaan enempää roskasta. Menen keittämään itselleni puuroa, jotten ehdi kuolla ainakaan ennen aamua. Sitten Venetsiassa ehkä.

2 Broke Girls

Aikaansaamattomana ja väsyneenä on hyvä uppoutua johonkin niin viihdyttävään, että unohtaa itsensä edes hetkeksi. Huomenna täytyy ryhdistäytyä. Pakko.

Virginia Woolf

Elokuva 'Who's afraid of Virginia Woolf?' toimi kesällä aloittelun viihdyttäjänä eräänä viikonloppuna. Ennen kaikkea hyvin outo elokuva. Kuitenkin jollain tapaa todella kiinnostava. Viihdyttävä?

     Tänään sain aikaiseksi kirjoittaa nimen Virginia Woolf Googlettimeen. Yllätyksekseni elokuvan nimellä ja kirjailijalla ei käsittääkseni ollut merkittävempiä yhteyksiä. Saatan olla väärässä. Aion tutkia asiaa enemmän.
    Sain kuitenkin innoituksen lukea Woolfin teoksen 'Mrs Dalloway'. Ensin vuorossa kuitenkin tänä aamuna aloitettu Elva minuter. Aamupalapöydässä luin Austenin teoksen loppuun. Hyvin yllättävä Austen. Kirjan kertoja totesi, että mitäs turhia tässä selitellä, tiedätte joka tapauksessa, minkälaiset häät olivat. Myös päähenkilön ystävätär, eli sulhasen sisar, oli yhtäkkiä löytänyt itselleen sulhon. Ja kaikki kävi noin vain parilla viimeisellä sivulla.
    Nyt vasta muistinkin, minkä takia muistin nimen Virginia Woolf juuri tänä nimenomaisena päivänä. Northanger Abbeyn loppuun lisätyssä analyysissä oli mainittu, että Virginia Woolf arvosti Austenia suuresti kirjailijana. Kiintoisaa. Haluan jo tietää lisää Woolfin kirjoitustavasta ja aiheista.
     Mutta ensin tosiaan prostituutiota käsittelevä Coelho. Totesin jo ensi sivuilla, että kyllähän tämä on samaa skeidaa kuin kaikki muukin. Klisettä. Haluaisin sanoa jotain pahempaa, mutten usko, että se kuulostaisi kovin uskottavalta. Tai no, olenko koskaan onnistunut kuulostamaan uskottavalta?
     Prahan hostellissa opin tuntemaan kaksi brasilialaista tyttöä, jotka kertoivat, että vaikka muualla maailmassa Coelhon kirjoittajan taitoja ylistetään, niin kotimaassaan Brasiliassa Coelho ei saa kovin suurta kunniaa ainakaan 'yliopiston oppineilta' (haha, mikä ilmaisu, en keksinyt parempaa). Tämä on ensimmäinen Coelhoni ja toivon, ettei se nyt ainakaan kamalaa pettymystä tuota. Tai no siis, miksi pettyisin, olenhan pessimisti.