päiväni virrassa

Heräsin epätavallisen myöhään. Olin. Asioin ja huuhailin. Olin taas.
Olin vain.
Kun kello alkoi lähestymään tikkua ja palloa, ja taivas sai tumman värin, aloin aktiiviseksi.
Norah Jones viihdyttää korvia, pääsykokeen aineisto silmiä.
Että oikein viihdyttää.
Sellaista se on kun on virrassa ja nauttii vain, kun joku kulkee eteenpäin.

Jos nyt olisin järkevä, tekisin padon ja päästäisin vasta huomenna virran taas vapaalle jalalle.

Mustetta.

Käteni ovat täynnä merkintöjä. Kirjoituspöytäni on päällystetty lappusilla.
Paljon muistettavaa vaiko paljon suunnitelmia?
En pidä suunnitelmista. Ne eivät yleensä toteudu.
Muistaminen sen sijaan olisi hyvinkin positiivista.
Toisaalta tekeekö muistamattomuus ihmisestä onnellisemman hetkessäeläjän?
Taitaa riippua täysin henkilöstä.
Itse haluan kuitenkin paikkailla huonoa muistiani sillä tiedolla, että muistan (yleensä ainakin) elää hetkessä.

Mitä on hetkessä eläminen? Kuka sen määrittää?
Ja ah. Muistini petti minut taas. Ainakin melkein.
Mutta miksi korjata virhettä?
Virhe voi olla kiintoisa analysoinnin kohde.
Mikä on virhe?
Onko se jotain, jonka henkilö itse kokee satunnaiseksi ja siksi määriteltävän pieleen menneeksi?

Jääkö virhe musteen tavoin ihoon kiinni vai voiko sen unohtaa?
Kysymyksen muotoilu oli nyt kovin huono.
Minä kyllä unohdan vaikka tarkoitus ei aina olisikaan.

Kysymys kuuluukin, voitko sinä unohtaa?

moment 22

Sosiaalisen kanssakäynnin sävyttämä viikonloppu. Päällimmäisenä mieleeni jäi erään juhlijan hyvin innostuneesti selittämä oravanpyörä. Koen taas itseni lukemattoneeksi.
             Lukeneeksi - lukemattoneeksi?
Mielessäni pyörii ajatus siitä, kuinka voin ikinä onnistua missään, täydellisyyden puuttuessa maailmasta. Onko onnistuminen täydellisyyttä? Ehkei.

Odotus pilaa monta asiaa.
Voiko ympyrää päästä ympäri, jos ei aja tarpeeksi lujaa?
Ajatukseni harhailevat, huomaat sen ehkä.
Olen jossain muualla. Haluan nukkua.
Ystävällisyys ahdistaa, vaikka sitä itsekin toisinaan harrastaa.

En tiedä, uskonko tähän hetkeen. Harmaa maa. Pilvinen taivas.
Miksi sade nähdään melankolisena?
Täällä ei sada, jos sitä mietit.

On hetkiä ja toisia hetkiä. Nyt on toinen hetki. Olen tämän toisen hetken toinen ihminen. Toivon että tuuli kääntyy. Kaipaan ukkosta.

Erinäisiä faktoja haluistani ja tuntemuksistani, joita en välttämättä oikeasti edes ole tuntenut - olen vain saattanut keksiä ne. Miksi keksimistä pidetään positiivisena. Henkilökohtaisesti en näe keksimisessä järkiperäisyyttä, jollei se ole järkeen perustuvaa.

Tässä on tämän kokoelman loppu. Siis ei nyt lopullinen loppu tokikaan. Ei millään ole loppua ennen kuin mitään ei ole ja siihen en usko, että mitään ei jonkin ajan kuluttua olisi.

En tiedä, valittelisinko kokoelmani erivärisiä langanpätkiä, mutta en usko, että se hyödyttäisi ketään, joten jätän valitteluni seuraaviin hautajaisiin.

Projekti.

Ei ole helppoa rikkoa kuplaa. Olen yrittänyt. Todella. Yöllä yritin miettiä synkeitä ajatuksia, mutta näinkin unta karkkikaupasta.
Heräsin ennen seitsemää hieman unihiekkaa silmissäni, mutta ulkona paistoi aurinko siniseltä taivaalta ja koin itseni taas hyvin onnelliseksi. Minä vain olen.
Syvällinen ajatus jostain pimeydestä rikkoisi varmasti kuplani edes osittain, mutta minä vain kellun. En pääse pintaa syvemmälle.
Kun unessani lähdin pois karkkikaupasta, yritin ulkona kiivetä lumivallin päälle. Alku oli petollisen hyvä, mutta kaaduin kuitenkin taaksepäin, enkä päässyt enää millään ylös. En päässyt yli.
Sitä turhautuu. Kun ei pääse yli siis. Unessani jäin kuitenkin vain maahan makaamaan hyväksyen faktan, että tässä sitä ollaan. Hyvähän tässäkin.
Tämä kuplaolo todellakin häiritsee minua. Ehkä voisin illalla pimeän tultua uudelleen yrittää päästä vallin yli ja pintaa syvemmälle.
Toisaalta mikäs minulla tässä ollessa. Kuplassa on suojaisaa.
Pelkään silti sitä hetkeä, kun kuplani menee rikki. Se voi tuntua.

Kupla.

Eristäytyneenä elän kuplassa. Omassa pienessä maailmassani, joka pyörii yksinkertaisten asioiden ympärillä. Kun joku koputtaa kuplani seinämää, huomaan, että tämä yksinkertaisuus ei miellytä minua. Kaipaan monimutkaisuutta. Kaipaan ongelmia. Kaipaan jotain, jonka seurauksena käsitän, että olen oikeasti olemassa. Tai siis että ainakin saan syyn luulla niin.

On toki mielenkiintoista myös kokea kuplaelo. Se rentouttaa. Ainut asia, joka jollakin tavalla liikuttaa, on saippuasarjan yhden hahmon kuolema. Tai siis ei se kuolema vaan ne hautajaiset. Kiinnostavaa havaita, että on kykeneväinen samastumaan niin suuresti täyteen fantasiaan.

Kuplassa on monia huonoja puolia. Ensimmäisenä voin kertoa sen, että sitä ei aluksi huomaa. Kupla on helppo rakentaa noin vain sitä itse havaitsematta. Ei vaadita kuin jonkinasteista eristäytyneisyyttä. En tiedä, vaaditaanko välttämättä sitäkään, mutta yksi aines, josta ainakin minun kuplani rakentui, on se, ettei puhu. Ei ilmaise ajatuksiaan. Kielellisen ilmaisun ihminen jää silloin vaillinaiseksi ja kasvattaa itselleen kuplan.

Kuplassa olen onnellinen. Tai siis olen normatiivisella tasolla onnellinen. Mutta en oikeasti. Nimittäin en voi koskaan kokea itseäni täysin onnelliseksi, jos elämässäni ei myöskin ole jotain onnetonta. Jos ei ole onnettomuutta, on kaikki pelkkää onnea ja silloin se menettää merkityksensä.

Kuplassa olen siis vain noin vain. Minä kellun. En tunne oikein mitään.

Kuplautumistani edisti tietenkin sekin, että olen täällä. Siis täällä toisessa maassa. Olen poissa kaiken keskeltä. Kukaan ei kerro minulle jokapäiväisiä murheitaan, joista voisin ottaa palasen kannettavakseni. Minä vain olen. Onnellisena olentona onnettomassa maailmassa omassa kuplassani.

En tiedä, kuinka rikon kuplan. Ehkäpä ankeat ajatukset auttaisivat.
Minun pitää kirjoittaa huomenna jotain ehdottoman ankeaa.

Liikehdintää

Kaikki liikkuu huimaa vauhtia. Mahdotonta pysäyttää? En edes halua pysäyttää. Jos jotain pysäyttää, jää se jälkeen, eikä se enää ole samassa kaavassa mukana kuin hetki sitten.
    En sinänsä piittaa kaavoista. Ne hallitsevat silti elämääni. Kaikki on kaavaa. Kaavoissa voi useasti havaita virheitä. Kaavoihin kangistunut.
    Kangistuminen on sinänsä mahdotonta liikkeessä. Kukin kangistuu tavallaan. Tiedän, että sanoin juuri, että liikkeessä ei voi kangistua. Tarkoitin kuitenkin tosiasiaa, anteeksi, väärä termi... hmm... Aloitan uudelleen.
Tarkoitin kuitenkin oman ajatuskulkuni sisältävää ajatuksen haaraa, joka maailmassani osoittaa, että kukin on tavallaan riskien ottaja. Kukaan ei sinänsä ole kangistunut kaavoihin. Toisaalta voisi sanoa, että jos itse kokee olevansa kaavoihin kangistunut, on asia niin. Mutta toisaalta joskus ihminen voi kokea olevansa kaavoihin kangistunut, vaikka kaikki muut näkevät yksilön riskien ottajana ja hetkessä eläjänä.
    Maailmasi liikkuu juuri niin nopeasti kuin haluat sen liikkuvan. Se pysähtyy jos haluat sen pysähtyvän. Se johdattaa sinut uusille teille, jos vain avaat oven.
    Ah, mikä kliseinen lopetus. Tarvitsen kaiketi liikehdinnän sijasta lepoa.

Valo

Joskus on pimeää. Ei tahdo nähdä eteensä. Ei etenkään taaksensa.
Se ahdistaa. Se masentaa.
Joskus tulee valo. Se voi olla valo ilman valoa, mutta se on silti valo.
Pläkki meri.
Valo on pilkahdus. Ikuinen valo on vale.
Taivas täynnä valon pilkahduksia.
Kasvihuone on vale, jos se elää ikuisesti.
Mikään ei ole ikuista ja siksi ikuisuus on vale.
Olenko minä määrittämään mikä on vale?
Onko se enemmän määrittämiseksi määriteltävää jos kirjoitan määritelmäni tänne kuin jos sanoisin sen ääneen?
Miksi ihminen haluaa määrittää kaiken?
Se luo turvallisuutta. Tiedän.
Mutta se on valetta.
Kaikki on valetta.
Ehkä jopa valo.