Olen pitkään kulkenut kohti yhtä päämäärää. Kyseinen päämäärä on saanut minut tekemään töitä enemmän kuin useimmiten jaksaisin. Suurin osa vapaa-ajastani on kulunut päämääräni saavuttamisen mahdollisuuksien pohtimiseen. Olen ollut vihainen niille, jotka yrittävät laittaa kapuloita rattaisiin.
Tänään en jaksa enää olla vihainen. Havaitsin, että voin kulkea kohti päämäärääni, vaikken pääsisikään sinne juuri silloin kuin olin suunnitellut. Olen aiemminkin huomannut, ettei suunnittelu hyödytä minua. Se saa minut vain surulliseksi. Todella helpottava ajatus, että voinkin tehdä asiat järjestyksessä, jossa muutkin minun ne antavat tehdä.
Nyt kuulostaa ehkä siltä, että olen antanut periksi. En kuitenkaan haluaisi nähdä asiaa niin. Joskus on parempi sopeutua kuin kamppailla turhaan. Vaikka säännöt onkin tehty rikottaviksi, on joskus miellyttävämpää säilyttää järkensä. Vapaus voi näyttää useanlaiselta.
Onko sopeutuminen vapautta?
