Ajatuksettomuus

Yritin ajatella. Kovasti yritinkin.
Minulla oli polku, mutta se meni hukkaan.
Yritin ajatella jotain kiintoisaa.
Mieleeni tuli vain yksi kiintoisa ajatus.
Kohtaus, jossa seison bussipysäkillä ja vieressäni lumikokkareita potkiskeleva mies lähes vetää lipat selälleen ajoradalle.
Ajatus oli kupliva tunne. Melkein purskahdin nauruun tuossa tilanteessa.
Ymmärsin kuitenkin, ettei olisi ehkä ollut soveliasta nauraa tulevalle kanssamatkustajalleni.
Se olikin tylsä ajatus. Se sisälsi sanan sovelias.
Kuka määrittää, mikä on soveliasta?
Sinä itse. Koska sinä itse kokoat oman maailmasi, vaikket sitä haluaisi uskoakaan.
Sinä itse pilaat elämäsi. Sinä jopa kuolet itse. Jos et halua kuolla, voit uskoa kiertoon. Et siis koskaan kuole.
Tämäkin ajatus on luultavasti täysin tyhjänpäiväinen.
Täysin turha.
Halusin kuitenkin jakaa sen, koska tämä on ajatukseton hetki. Minun maailmassani siis.
Huonot ajatukset eivät maailmassani yllä täysin ajatusten tasolle.
Taivaani olisi mieli täynnä kiinnostavia ajatuksia.
Toisinaan olen taivaassa.

Kiertorata

Kuu kulkee ikkunani ohi.
Mieleni tekee minulle tepposia.
Yritän olla välinpitämätön, mutten jaksa pitää alituista esitystä käynnissä.
Olen ainoa katsomossa.
Olen samaan aikaan myös näyttämöllä.
Kritiikki kasvaa liian suureksi.
En tiedä, mitä teen.
Tuttu tunne, oletan?

Kaikki pyörii ympärilläni, mutta silti olen yksin. Katsomossa ja näyttämöllä.

Vapauttavaakin hetkittäin.
Useimmiten jopa.

Pakokauhun hetket kuitenkin nousevat kokemuksista vahvimmiksi.
Pelkäänkö elämää vai itseäni?
Mitä pelko on?
Onko se sitä, että eksyy kiertoradalta?

Mieleni on kuin labyrintti. En löydä ulos.
Kuulostaa aivan liian kliseiseltä.
Kamalaa roskaa.

Olen roska, joka haluaisi tulla poimituksi kaatopaikalta.
Me olemme kaikki pelkkää roskaa.
Kiviä sorakasassa.
Huono vertaus.
Roskaa kaikki tyynni.

Ollako pohjalla vai huipulla?
Saanko päättää itse?

Tämä mielestäni tavallinen päivä

Muinaisessa Roomassa tänä kyseisenä päivänä läiskittiin historian mukaan ihmisiä vuohennahoilla. Sitten tulivat kristityt, joiden mielestä toiminta oli pakanallista. Siirryttiin siis viettämään Pyhän Valentinuksen päivää. Hyvin pyhää toimintaa toivottavasti.

 

Ainakin rusettiluistelu on pyhää.

Mikä voisi olla pyhempää kuin rusettiluistelu?

Luistimista mieleeni tosin tulee yksi sana. Teräase.

Ehkäpä tämäkin päivä on jonkinlainen teräase.

En tiedä, kannattaako minun sitä enempää analysoida. Menisin kuitenkin luultavasti liiallisuuksiin ja kehittäisin teorian, jossa hamassa tulevaisuudessa koko maapallon väestö taistelee ystävyydestä.

Elämä on taistelua.

Sen voi toki ottaa myös hidastettuna.

Intervalleina.

Maratoonina.

Tai sprinttinä.

Katson, mutten näe mitään.

On päiviä, jolloin kuljen sumussa. Positiivista siis. Vapauttavaa. Epäkohteliasta. Katson kyllä, mutten jaksa nähdä.

Kukaan ei voi ymmärtää. Yrittää voi aina. Usein kannattaakin.

Jos luen kirjan ja ymmärrän sen, on se jo muuttunut kun ymmärrykseni on valmis. Mikään ei ole pysyvää. Mihinkään ei voi luottaa. Kaikki, johon jollain tavalla liittyy elämä, on alituisesti muuttuvaa.

Kirjoihinkin liittyy elämä. Ensinnäkin, koska ne ovat elämän tuotoksia. Toiseksi, koska niitä ei voi lukea ilman elämää.

Elämä on kiintoisa. Haluaisin tietää, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun aurinko sammuu. Onko ennen sitä ehtinyt tapahtua jotain? Onko ennen alkuräjähdystä tapahtunut jotain? Kierrämmekö kaavassa? En usko. Kaikki on muuttuvaa.

Karkkeja, jotka maistuvat jogurtilta ja omenapiiraalta. Kiintoisa kokemus, johon kuitenkin sekoittuu häiritsevä tunne siitä, että karkin ei kuulu maistua jogurtilta. Yleistämistä?

Huomenna yli kahden viikon tietokoneettomuuteni loppuu. Tavallaan surullista. Tavallaan helpottavaa. Enemmän kuitenkin surullista. Totuin jo tv:n kotoisaan seuraan ja vapauteen, joka on seurausta siitä, että kotona ei voinut tehdä kouluhommia.

Tänään en kulje sumussa. Kirkas auringonpaiste ja aurinkolasit takaavat sen, että näen. Vai näenkö? Näenkö vain sen, minkä haluan nähdä?