Maassa.

Toisinaan tulee aika, jolloin on niin kiire, että ajantaju katoaa.
Tunneista tulee päiviä, päivistä viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista taas tunteja.
Kaikki soljuu, kun vain niin haluaa.
Tämä on kuva syksystäni.
Se on todellakin soljunut.
Muttei kuten virta, vaan kuten matto, joka ei tunnu koskaan loppuvan.
Kun nyt näen maton pään, huomaan, että raskaissakin matoissa on hyvät puolensa.
Ne eivät lähde lentoon.
Vaikka toisinaan koenkin oloni varsin epätodelliseksi, olen nyt eniten maan pinnalla pitkästä aikaa.
Olen saanut otteen.
Elämässäni on jotakin, joka pysyy, jos vain niin haluan.
Se on kummallinen tunne henkilölle, joka on tottunut leijumaan.
Tavallaan kaipaan epätodellisuutta.
Kiireinen ei ehdi ajatella elämää epätodellisuuden kaavan kautta.
Asiaan pitää tulla muutos.
Epätodellisuudesta löydän onnellisuuteni.

Kommunikaatio.

Luuloja.
Oletuksia siitä, että henkilö valitsee kommunikaation.
Mihin kommunikaatio rajoittuu?
Mitä jos henkilön valinta onkin kommunikoimattomuus?
Kuka sanelee mitä kommunikaatio sisältää?
Eikö kommunikoida voi vain itsensä kanssa?
Onko kommunikaatio parempaa silloin kun päästään yhteisymmärrykseen?
Onko keskustelua ilman kommunikaatiota?
Voiko elottoman kanssa kommunikoida?
Jos henkilö keskustelee elottoman kanssa päivittäin ja näin ollen päätyy kuvittelemaan elottoman antavan responssia, onko kyse tällöin kommunikaatiosta?
Kommunikaation totuudesta?
Onko totuutta olemassa vai onko totuus vain jotain henkilökohtaista?
Tämä on kysymys jota pohdin usein.
Ehkä jopa niin usein, että kyseisen kysymyksen sisältämä ajatusmaailma alkaa turruttamaan mieleni.

väsymystä ilman unta

Kuka auttaisi kärsivää?
Lepo auttaisi kiireistä huolehtijaa, mutta sitä ei suoda.
Unesta on tullut tavoiteltavaa hekumaa, ei normaalielämään liittyvää rutiinia.
Kun lepo vihdoin sallitaan, ei sitä voi levoksi kuvailla.
Se laittaa ahdistumaan.
Unet.
Pahimmat viholliseni.
Pilaavat yöni.
Miksi pelkään unessa kuolemaa?
Kuka antaisi rauhan?
Kuka kertoisi miten levätä levollisesti?

You forgot to remember.

Luottamusta, missä määrin?
Jokainen luottaa johonkin.
Jos ei olemassaoloonsa, niin ainakin illuusionsa olemassaoloon.

Luottamuksenpuutetta itsesuojeluvaiston vuoksi.
Miltä minä itseäni suojelen?
Suojelen itseäni pettymykseltä, kärsimykseltä ja tuskalta.

Kun tietäisin, minne kulkea.
Kun tietäisin, miten olla.
Kun tietäisin, milloin lähteä.

Onneksi on sekavuutta.
Minkä taakse sitä muutoin piiloutuisi?

Painajaisia nälkäiselle

Tehtäviä. Osa suoritettuja, osa suorittamattomia. Tyhjiö kaiken jälkeen?
Mikä on maailmanlopun vastakohta?
Kuka päättää, mikä on liikaa?

Asiaan.
Mikä on asiaa?
Kuka määrittelee, mikä on asia ja mikä ei?
Olen tullut tulokseen, että ihminen elää omassa illuusiossaan ja elättelee illuusionsisäistä illuusiota siitä, että joku muu päättää, vaikka oikeasti itse on päättäjä.

Elämä on helppoa kun niin päättää.
Minä olen päättänyt olla onnellinen.
En halua tällä sanoa että helppous olisi onnellisuutta.
Ehkäpä päinvastoin.

Hautausmaa ikkunan takana muistuttaa siitä, että tässä illuusiossa olen vain kerran.

Aitoja

On ihmisiä jotka suovat itselleen nautinnon iloita asioista.
     He nauttivat.
     Sitten he pettyvät.
On ihmisiä, jotka eivät iloitse.
     He eivät koe tuota hekumallista nautintoa.
     Eivät kuitenkaan myöskään pettymyksen katkeraa tunnetta.
Kuulun jälkimmäiseen ryhmään.

Onko tasapainoisuus kivuttomampaa?
Onko kivuttomuus elämän tuhlaamista?
Onko aita oikeasti matala siinä, missä se matalimmalta näyttää?

Itse kartan pettymystä. Elämäni on yhtä laskelmointia. Varautuneisuutta, voisi joku sanoa.
Varmasti on joku sanonutkin.

Kaikki on jo sanottu. Uusi kielikään ei takaa uuden sanomista. Asiat vain saavat uusia määritteitä.
Miksi me haluamme koko ajan jotain uutta?
Onko kyse yrittämisestä?
      Voi sanoa, että on yrittänyt olla juuttumatta menneeseen.
       Uskon, että menneisyydessä on paljon kiintoisaa,
       josta tulee vielä kiintoisampaa kun sen sopeuttaa nykyisyyteen.
       En toki tarkoita, etteikö uutta kannattaisi tuottaa.
       Silloinhan tulevaisuudella ei olisi kuin mennyt menneisyys.

Palatakseni jo palasina olevan punaisen lankani pariin haluan kertoa,
ettei elämäni kuitenkaan ilotonta ole.
Olen vain kehittänyt itseni nauttimaan kivusta.
Olen alkanut uhkarohkeaksi ja nauran sille. Kivulleni!
Sanon, että osasinkin jo toivoa tuloasi ystäväiseni.

Kaikki on tervetullutta, paitsi niin suuri ilo, etten sitä pysty selättämään.

Lähtöruudussa

Toisinaan pitää aloittaa alusta.
Ei se aina auta, että jatkaa siitä, missä oli hetki sitten.

Ajatukset on järjestettävä kokonaan uudelleen.
Pitää opetella ajattelemaan kokonaan uudelleen.

Tietenkin konteksti helpottaa uudelleen aloittamista.
Ei kannata masentua siitä, että jatkaminen ei onnistunutkaan.
Kannattaa vain tehdä uusi suunnitelma.

Tyhjiä sanoja.

Sanoja tyhjyyden täyttämiseksi. Sanoja toisten miellyttämiseksi.
Sana ei minulle merkitse muuta kuin loukkausta, jos se on tyhjä.
Tyhjä sana totena esitettynä.
Vale on aina vale.
Sopimukset erikseen.
Miksi sanoa, jos ei ole sanottavaa.

Vaihtoehtoja

Ahdistusta, koska tuntuu, että aika loppuu.
Vapauttavaa, että kaikki on jo valmista.
Jos haluan, voin kiirehtiä. Jos haluan, voin vain olla.
Onko kiireettömyys onnellisuutta?
Rajansa kaikella.
Joskus tuntuu, ettei jaksa.
Ei jaksa sitä, että kuuluisi olla onnellinen.
Toisinaan tietää, että tulee aina kuitenkin jaksamaan.
Muina hetkinä ei edes kiinnosta, jaksaako vaiko ei. Sitä vain nauttii.
Aamulla tuntui, etten jaksa. Nyt minä nautin, koska hetki sitten tajusin, että tulen kuitenkin jaksamaan.
Aamulla ilma täynnä kosteutta näytti negatiivisesti harmaalta,
nyt se näyttää positiivisesti harmaalta.
Sävyt ovat hyvä lisä muuten niin mustavalkoiseen maailmaan.

Selittelyä.

Jos joku luulee, että asia on tietyllä tavalla, joka on hänestä jollain tasolla väärin, eikä asia olekaan niin, onko asia silloin kuitenkin jollain tavalla väärin?
Voiko harha loukata?
Tämä miete lähti niinkin pitkältä kuin sukkahousujen uusista kuvioista.
Melkein jokaisessa ajatuksessa on se kiintoisa puoli, että se on kehityskelpoinen.
Tai ehkä jokainen ajatus on kehityskelpoinen, mutten vain ole tarpeeksi kykeneväinen kehittämään mielestäni turhaa mietettä.

Meri-ikävä

Koti-ikävääkin suurempana minua kalvaa meri-ikävä.
Haluaisin viikoksi asustelemaan Yttergrundiin luotsin mökkiin.
Tekisin kävelyretkiä ympäri saaren.
Söisin purkkihernekeittoa sinapilla ja murskatulla valkosipulilla.
Tekisin kiinnostavia havaintoja meren rantaan
tuomista puunkappaleista ja köydenpätkistä.
Hakkaisin halkoja.
Tekisin puuhellaan valkean.
Keittäisin teetä.
Lukisin kirjoja.
Tarkastelisin merta.
Lämmittäisin saunan.
Kävisin uimassa.
Istuisin kallioilla ja ihmettelisin merta.
Hengittäisin aina yhtä raikasta meri-ilmaa.

Lumimyrsky.

Ulkona myrsky, päässäni suurempi.
Tuhansia ajatuksia. Mikään ei tunnu sopivalta.
Kaikki tuntuu hyvältä aluksi. Tänään.
Lopulta huomaan mädän sisustan.
Aina sitä ei huomaa, aina sitä ei ole.
Ulkona lumituisku piiskaa näkökulmastani vasemmalle.
Tuuli on puuskainen. Puuskainen on mielenikin sisältö.
Hetken tuijotan tyhjyyteen. Hetken ajatukset hakkaavat mieleni seinämiä.
Joskus myrsky on hyvä. Joskus se sekoittaa liikaa.
Nyt en tiedä, mitä mieltä olisin.

Ihmisen kuori

Onnellisuutta kun ei mieti liikaa. Liika vapaus ahdistaa kun sitä miettii.
Tänään kahdet ensimmäiset paljaat sääret.
Elämä vain lipuu ohi, mietti sitä tai ei.
Olen miettinyt.
Olenko enää sama kuin kuukausi sitten? Muutun koko ajan ja vaikka yleensä pidän muutoksesta, minussa on nyt alkanut heräämään pelon tunteita. Mitä jos muutos onkin huonoon suuntaan? Mikä on huono suunta?
Olenko vain tyhjä saavi, joka täyttyy sen mukaan, mihin kulmaan sen asettaa, katoksen alle vai taivasalle?
En tiedä, mitä haluan, eikä se häiritse minua. Sen sijaan se seikka, ettei se minua häiritse, häiritsee minua.
Mitä merkitystä elämällä on? Vaikka nautinkin elämästäni, voisin yhtä hyvin olla nauttimatta.
En halua todellakaan sanoa olevani onneton, en vain ymmärrä merkitystä onnellisuudelle tässä mielestäni merkityksettömässä elämässä.
En tiedä. En edes tiedä, haittaako se, etten tiedä.
Toisinaan käsikirjoitus olisi hyvä olla olemassa.
Improvisointi uuvuttaa.

Ett halvt ark papper

Joskus sitä luulee tositapahtumia uneksi. Se herättää kysymyksen siitä, onko todellisuus sinänsä vain unta. Kaikki vain kuvitelmaa,
joka kantaa, koska tarpeeksi moni uskoo.
Näin tänään uskovaisten taivaan. Kaunis ja kliseinen se oli,
avautuessaan kerrostalojen ylle.
Lumen tuoma valkeus herättää minussa ristiriitaisia tunteita,
mutten jaksa välittää.
Haluan mielen valkeuden. En tiedä, halajanko jotain, jonka jo omistan.

Ehkä vain huijaan itseäni. Ehkä maailmani ei koostukaan kiintoisista sanoista ja ajatuksista, vaan olen vain liian laiska ajatellakseni rationaalisesti. Ehkä olen vain mitäänsanomaton ihmisenalku, joka pian kohtaa loppunsa luullen, että päivä on pitkä aika.

Muiden tähden en voi kuitenkaan poistua valkeasta maailmastani. Jos vaihtaisin harmaaseen, istuisin loppuelämäni räkälän perällä itkemässä ainiaasti tyhjenevään kaljatuoppiin. Mieluumin elän valheessa. Mikä totuus se kurjuuskaan on?

Vale valkeudestani koostuu taivaastani. Taivaaseen saa uskoa ken halajaa. Minun taivaani on jotain, jonka löydän uudelleen joka päivä. Taivas on monimutkainen käsite. Se on sana. Käsite on sana.

päiväni virrassa

Heräsin epätavallisen myöhään. Olin. Asioin ja huuhailin. Olin taas.
Olin vain.
Kun kello alkoi lähestymään tikkua ja palloa, ja taivas sai tumman värin, aloin aktiiviseksi.
Norah Jones viihdyttää korvia, pääsykokeen aineisto silmiä.
Että oikein viihdyttää.
Sellaista se on kun on virrassa ja nauttii vain, kun joku kulkee eteenpäin.

Jos nyt olisin järkevä, tekisin padon ja päästäisin vasta huomenna virran taas vapaalle jalalle.

Mustetta.

Käteni ovat täynnä merkintöjä. Kirjoituspöytäni on päällystetty lappusilla.
Paljon muistettavaa vaiko paljon suunnitelmia?
En pidä suunnitelmista. Ne eivät yleensä toteudu.
Muistaminen sen sijaan olisi hyvinkin positiivista.
Toisaalta tekeekö muistamattomuus ihmisestä onnellisemman hetkessäeläjän?
Taitaa riippua täysin henkilöstä.
Itse haluan kuitenkin paikkailla huonoa muistiani sillä tiedolla, että muistan (yleensä ainakin) elää hetkessä.

Mitä on hetkessä eläminen? Kuka sen määrittää?
Ja ah. Muistini petti minut taas. Ainakin melkein.
Mutta miksi korjata virhettä?
Virhe voi olla kiintoisa analysoinnin kohde.
Mikä on virhe?
Onko se jotain, jonka henkilö itse kokee satunnaiseksi ja siksi määriteltävän pieleen menneeksi?

Jääkö virhe musteen tavoin ihoon kiinni vai voiko sen unohtaa?
Kysymyksen muotoilu oli nyt kovin huono.
Minä kyllä unohdan vaikka tarkoitus ei aina olisikaan.

Kysymys kuuluukin, voitko sinä unohtaa?

moment 22

Sosiaalisen kanssakäynnin sävyttämä viikonloppu. Päällimmäisenä mieleeni jäi erään juhlijan hyvin innostuneesti selittämä oravanpyörä. Koen taas itseni lukemattoneeksi.
             Lukeneeksi - lukemattoneeksi?
Mielessäni pyörii ajatus siitä, kuinka voin ikinä onnistua missään, täydellisyyden puuttuessa maailmasta. Onko onnistuminen täydellisyyttä? Ehkei.

Odotus pilaa monta asiaa.
Voiko ympyrää päästä ympäri, jos ei aja tarpeeksi lujaa?
Ajatukseni harhailevat, huomaat sen ehkä.
Olen jossain muualla. Haluan nukkua.
Ystävällisyys ahdistaa, vaikka sitä itsekin toisinaan harrastaa.

En tiedä, uskonko tähän hetkeen. Harmaa maa. Pilvinen taivas.
Miksi sade nähdään melankolisena?
Täällä ei sada, jos sitä mietit.

On hetkiä ja toisia hetkiä. Nyt on toinen hetki. Olen tämän toisen hetken toinen ihminen. Toivon että tuuli kääntyy. Kaipaan ukkosta.

Erinäisiä faktoja haluistani ja tuntemuksistani, joita en välttämättä oikeasti edes ole tuntenut - olen vain saattanut keksiä ne. Miksi keksimistä pidetään positiivisena. Henkilökohtaisesti en näe keksimisessä järkiperäisyyttä, jollei se ole järkeen perustuvaa.

Tässä on tämän kokoelman loppu. Siis ei nyt lopullinen loppu tokikaan. Ei millään ole loppua ennen kuin mitään ei ole ja siihen en usko, että mitään ei jonkin ajan kuluttua olisi.

En tiedä, valittelisinko kokoelmani erivärisiä langanpätkiä, mutta en usko, että se hyödyttäisi ketään, joten jätän valitteluni seuraaviin hautajaisiin.

Projekti.

Ei ole helppoa rikkoa kuplaa. Olen yrittänyt. Todella. Yöllä yritin miettiä synkeitä ajatuksia, mutta näinkin unta karkkikaupasta.
Heräsin ennen seitsemää hieman unihiekkaa silmissäni, mutta ulkona paistoi aurinko siniseltä taivaalta ja koin itseni taas hyvin onnelliseksi. Minä vain olen.
Syvällinen ajatus jostain pimeydestä rikkoisi varmasti kuplani edes osittain, mutta minä vain kellun. En pääse pintaa syvemmälle.
Kun unessani lähdin pois karkkikaupasta, yritin ulkona kiivetä lumivallin päälle. Alku oli petollisen hyvä, mutta kaaduin kuitenkin taaksepäin, enkä päässyt enää millään ylös. En päässyt yli.
Sitä turhautuu. Kun ei pääse yli siis. Unessani jäin kuitenkin vain maahan makaamaan hyväksyen faktan, että tässä sitä ollaan. Hyvähän tässäkin.
Tämä kuplaolo todellakin häiritsee minua. Ehkä voisin illalla pimeän tultua uudelleen yrittää päästä vallin yli ja pintaa syvemmälle.
Toisaalta mikäs minulla tässä ollessa. Kuplassa on suojaisaa.
Pelkään silti sitä hetkeä, kun kuplani menee rikki. Se voi tuntua.

Kupla.

Eristäytyneenä elän kuplassa. Omassa pienessä maailmassani, joka pyörii yksinkertaisten asioiden ympärillä. Kun joku koputtaa kuplani seinämää, huomaan, että tämä yksinkertaisuus ei miellytä minua. Kaipaan monimutkaisuutta. Kaipaan ongelmia. Kaipaan jotain, jonka seurauksena käsitän, että olen oikeasti olemassa. Tai siis että ainakin saan syyn luulla niin.

On toki mielenkiintoista myös kokea kuplaelo. Se rentouttaa. Ainut asia, joka jollakin tavalla liikuttaa, on saippuasarjan yhden hahmon kuolema. Tai siis ei se kuolema vaan ne hautajaiset. Kiinnostavaa havaita, että on kykeneväinen samastumaan niin suuresti täyteen fantasiaan.

Kuplassa on monia huonoja puolia. Ensimmäisenä voin kertoa sen, että sitä ei aluksi huomaa. Kupla on helppo rakentaa noin vain sitä itse havaitsematta. Ei vaadita kuin jonkinasteista eristäytyneisyyttä. En tiedä, vaaditaanko välttämättä sitäkään, mutta yksi aines, josta ainakin minun kuplani rakentui, on se, ettei puhu. Ei ilmaise ajatuksiaan. Kielellisen ilmaisun ihminen jää silloin vaillinaiseksi ja kasvattaa itselleen kuplan.

Kuplassa olen onnellinen. Tai siis olen normatiivisella tasolla onnellinen. Mutta en oikeasti. Nimittäin en voi koskaan kokea itseäni täysin onnelliseksi, jos elämässäni ei myöskin ole jotain onnetonta. Jos ei ole onnettomuutta, on kaikki pelkkää onnea ja silloin se menettää merkityksensä.

Kuplassa olen siis vain noin vain. Minä kellun. En tunne oikein mitään.

Kuplautumistani edisti tietenkin sekin, että olen täällä. Siis täällä toisessa maassa. Olen poissa kaiken keskeltä. Kukaan ei kerro minulle jokapäiväisiä murheitaan, joista voisin ottaa palasen kannettavakseni. Minä vain olen. Onnellisena olentona onnettomassa maailmassa omassa kuplassani.

En tiedä, kuinka rikon kuplan. Ehkäpä ankeat ajatukset auttaisivat.
Minun pitää kirjoittaa huomenna jotain ehdottoman ankeaa.

Liikehdintää

Kaikki liikkuu huimaa vauhtia. Mahdotonta pysäyttää? En edes halua pysäyttää. Jos jotain pysäyttää, jää se jälkeen, eikä se enää ole samassa kaavassa mukana kuin hetki sitten.
    En sinänsä piittaa kaavoista. Ne hallitsevat silti elämääni. Kaikki on kaavaa. Kaavoissa voi useasti havaita virheitä. Kaavoihin kangistunut.
    Kangistuminen on sinänsä mahdotonta liikkeessä. Kukin kangistuu tavallaan. Tiedän, että sanoin juuri, että liikkeessä ei voi kangistua. Tarkoitin kuitenkin tosiasiaa, anteeksi, väärä termi... hmm... Aloitan uudelleen.
Tarkoitin kuitenkin oman ajatuskulkuni sisältävää ajatuksen haaraa, joka maailmassani osoittaa, että kukin on tavallaan riskien ottaja. Kukaan ei sinänsä ole kangistunut kaavoihin. Toisaalta voisi sanoa, että jos itse kokee olevansa kaavoihin kangistunut, on asia niin. Mutta toisaalta joskus ihminen voi kokea olevansa kaavoihin kangistunut, vaikka kaikki muut näkevät yksilön riskien ottajana ja hetkessä eläjänä.
    Maailmasi liikkuu juuri niin nopeasti kuin haluat sen liikkuvan. Se pysähtyy jos haluat sen pysähtyvän. Se johdattaa sinut uusille teille, jos vain avaat oven.
    Ah, mikä kliseinen lopetus. Tarvitsen kaiketi liikehdinnän sijasta lepoa.

Valo

Joskus on pimeää. Ei tahdo nähdä eteensä. Ei etenkään taaksensa.
Se ahdistaa. Se masentaa.
Joskus tulee valo. Se voi olla valo ilman valoa, mutta se on silti valo.
Pläkki meri.
Valo on pilkahdus. Ikuinen valo on vale.
Taivas täynnä valon pilkahduksia.
Kasvihuone on vale, jos se elää ikuisesti.
Mikään ei ole ikuista ja siksi ikuisuus on vale.
Olenko minä määrittämään mikä on vale?
Onko se enemmän määrittämiseksi määriteltävää jos kirjoitan määritelmäni tänne kuin jos sanoisin sen ääneen?
Miksi ihminen haluaa määrittää kaiken?
Se luo turvallisuutta. Tiedän.
Mutta se on valetta.
Kaikki on valetta.
Ehkä jopa valo.

Ajatuksettomuus

Yritin ajatella. Kovasti yritinkin.
Minulla oli polku, mutta se meni hukkaan.
Yritin ajatella jotain kiintoisaa.
Mieleeni tuli vain yksi kiintoisa ajatus.
Kohtaus, jossa seison bussipysäkillä ja vieressäni lumikokkareita potkiskeleva mies lähes vetää lipat selälleen ajoradalle.
Ajatus oli kupliva tunne. Melkein purskahdin nauruun tuossa tilanteessa.
Ymmärsin kuitenkin, ettei olisi ehkä ollut soveliasta nauraa tulevalle kanssamatkustajalleni.
Se olikin tylsä ajatus. Se sisälsi sanan sovelias.
Kuka määrittää, mikä on soveliasta?
Sinä itse. Koska sinä itse kokoat oman maailmasi, vaikket sitä haluaisi uskoakaan.
Sinä itse pilaat elämäsi. Sinä jopa kuolet itse. Jos et halua kuolla, voit uskoa kiertoon. Et siis koskaan kuole.
Tämäkin ajatus on luultavasti täysin tyhjänpäiväinen.
Täysin turha.
Halusin kuitenkin jakaa sen, koska tämä on ajatukseton hetki. Minun maailmassani siis.
Huonot ajatukset eivät maailmassani yllä täysin ajatusten tasolle.
Taivaani olisi mieli täynnä kiinnostavia ajatuksia.
Toisinaan olen taivaassa.

Kiertorata

Kuu kulkee ikkunani ohi.
Mieleni tekee minulle tepposia.
Yritän olla välinpitämätön, mutten jaksa pitää alituista esitystä käynnissä.
Olen ainoa katsomossa.
Olen samaan aikaan myös näyttämöllä.
Kritiikki kasvaa liian suureksi.
En tiedä, mitä teen.
Tuttu tunne, oletan?

Kaikki pyörii ympärilläni, mutta silti olen yksin. Katsomossa ja näyttämöllä.

Vapauttavaakin hetkittäin.
Useimmiten jopa.

Pakokauhun hetket kuitenkin nousevat kokemuksista vahvimmiksi.
Pelkäänkö elämää vai itseäni?
Mitä pelko on?
Onko se sitä, että eksyy kiertoradalta?

Mieleni on kuin labyrintti. En löydä ulos.
Kuulostaa aivan liian kliseiseltä.
Kamalaa roskaa.

Olen roska, joka haluaisi tulla poimituksi kaatopaikalta.
Me olemme kaikki pelkkää roskaa.
Kiviä sorakasassa.
Huono vertaus.
Roskaa kaikki tyynni.

Ollako pohjalla vai huipulla?
Saanko päättää itse?

Tämä mielestäni tavallinen päivä

Muinaisessa Roomassa tänä kyseisenä päivänä läiskittiin historian mukaan ihmisiä vuohennahoilla. Sitten tulivat kristityt, joiden mielestä toiminta oli pakanallista. Siirryttiin siis viettämään Pyhän Valentinuksen päivää. Hyvin pyhää toimintaa toivottavasti.

 

Ainakin rusettiluistelu on pyhää.

Mikä voisi olla pyhempää kuin rusettiluistelu?

Luistimista mieleeni tosin tulee yksi sana. Teräase.

Ehkäpä tämäkin päivä on jonkinlainen teräase.

En tiedä, kannattaako minun sitä enempää analysoida. Menisin kuitenkin luultavasti liiallisuuksiin ja kehittäisin teorian, jossa hamassa tulevaisuudessa koko maapallon väestö taistelee ystävyydestä.

Elämä on taistelua.

Sen voi toki ottaa myös hidastettuna.

Intervalleina.

Maratoonina.

Tai sprinttinä.

Katson, mutten näe mitään.

On päiviä, jolloin kuljen sumussa. Positiivista siis. Vapauttavaa. Epäkohteliasta. Katson kyllä, mutten jaksa nähdä.

Kukaan ei voi ymmärtää. Yrittää voi aina. Usein kannattaakin.

Jos luen kirjan ja ymmärrän sen, on se jo muuttunut kun ymmärrykseni on valmis. Mikään ei ole pysyvää. Mihinkään ei voi luottaa. Kaikki, johon jollain tavalla liittyy elämä, on alituisesti muuttuvaa.

Kirjoihinkin liittyy elämä. Ensinnäkin, koska ne ovat elämän tuotoksia. Toiseksi, koska niitä ei voi lukea ilman elämää.

Elämä on kiintoisa. Haluaisin tietää, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun aurinko sammuu. Onko ennen sitä ehtinyt tapahtua jotain? Onko ennen alkuräjähdystä tapahtunut jotain? Kierrämmekö kaavassa? En usko. Kaikki on muuttuvaa.

Karkkeja, jotka maistuvat jogurtilta ja omenapiiraalta. Kiintoisa kokemus, johon kuitenkin sekoittuu häiritsevä tunne siitä, että karkin ei kuulu maistua jogurtilta. Yleistämistä?

Huomenna yli kahden viikon tietokoneettomuuteni loppuu. Tavallaan surullista. Tavallaan helpottavaa. Enemmän kuitenkin surullista. Totuin jo tv:n kotoisaan seuraan ja vapauteen, joka on seurausta siitä, että kotona ei voinut tehdä kouluhommia.

Tänään en kulje sumussa. Kirkas auringonpaiste ja aurinkolasit takaavat sen, että näen. Vai näenkö? Näenkö vain sen, minkä haluan nähdä?

Väärä valinta.

Kuka määrittää? Kuka haluaa määrittää?
Onko valinta väärä vain tilanteesta johtuen? Vai katsantotavasta johtuen?
Etiikan tenttiin lukeminen on aiheuttanut ajatusmyrskyjä.
Myrsky. Myrskysää. On kovin myrskyisää.

Rakastan pieniä asioita. Rakastan asua talon ylimmäisessä kerroksessa. Nähdä bussit, jotka ajavat ohi joka kymmenes minuutti vasemmalle mennen, joka kymmenes minuutti oikealle mennen. Ovatko nämä pieniä asioita? Mikä on pieni asia? Onko arkipäiväinen asia pieni? Miksi se muka olisi pieni?

Arkihan on iso asia. Se vie kaikkein suurimman tilan ihmisten elämästä. Eikö arjen silloin pitäisi olla jotain suurta? En tarkoita siksi, että se vie niin suuren tilan, vaan koska miksi ihmisen, joka elää hyvin lyhyen ajan, pitäisi kuluttaa elämäänsä jossain mielellisesti pienessä, eli huonommassa kuin suuri.
     Onko ihmiselämä edes lyhyt? Kuka niin on edes sanonut? Tai siis ai niin. Esimerkiksi minä joka ikinen päivä. Mutta onko se oikeasti lyhyt? Eikö se ole juuri sitä, miksi sen tekee. Minun elämäni tulee olemaan juuri sopivan pituinen.

Huomisesta tulee pitkä päivä. Elämäni on täynnä pitkiä päiviä. Toiset päivät eivät lopu ollenkaan.
Huomenna saan istua tuolilla. Oiva keksintö tuo kyseinen kapine, tuoli.
Huomenna saan myös ajaa bussilla. En osaa nimetä ketään tuttavaani, joka pitäisi bussilla matkustamisesta. Minä pidän. Salaisesti. Tai ei sen pitänyt olla salaisuus, mutta en muista, olenko kertonut mieltymyksestäni kenellekään. Tekeekö se asiasta salaisuuden?

Ei se tee. Se tekisi, jos en haluaisi kenenkään tietävän siitä. Harmillista. Olisi ollut hauskaa kehittää asian ympärille laajempi ajatusmyrsky. Joskus käy näin. Asioita tapahtuu. Kaikkeen ei voi aina vaikuttaa. Ei edes valintoihinsa. Vai voiko aina? Mikä on aina?

Ympäristön ylienergian negatiivinen vaikutus

Luulin olevani pirteällä tuulella. Olinkin. Kunnes. Kämppikseni tuli kotiin ja alkoi tavalliseen tapaansa pelaamaan tietokoneellaan. Sitten tapahtui se negatiivinen.

Kämppis huutaa, kiljuu, hakkaa pöytäänsä, kiroaa, haukkuu, soimaa, juoksentelee ympäri asuntoa, hyppii.

Lamaannuin täysin. Tosin nyt en olekaan enää varma syystä. Tämä alkoi nyt lievästi sanottuna huonosti. Miksi minulla on taipumus aina ensin hakea syytä ympäristöstäni? Tajuan aina jossain vaiheessa, että vika ei todellakaan ole muissa vaan täysin minussa. Silloin muutan menettelytapaani. Seuraava kerta tulee ja olen unohtanut.

     Vaikka ajatus kuulostaa sinänsä jotenkin marttyyrimäiseltä, on se sinänsä se, miten asia on. Tai siis ehkä on. Tai siis minun ajatusmaailmani mukaan on. Ei ole kenenkään muun syy, että lamaannun. Minulta voitaisiin pikemminkin odottaa yhtymistä energiaryöpyn ilmaisemiseen. Ei ole kenenkään muu syy, että tunnen mitä tunnen.

      Tämä ajatus johdattaa minut hyvin sairaalle (mikä on sairas?) polulle. Jos minut murhataan, onko sekin sinänsä minun oma syyni. Eikö minulta olisi voinut odottaa, että halusin, että niin tapahtuukin? Enkö olisi voinut muuttaa mielipidettäni elämän maistuvuudesta, jolloin murhaajasta olisikin tullut itsemurhan avustaja? En tosin tiedä, voidaanko itsemurhan avustajaa todeta syyttömäksi.

      Vaikka ajatukseni ajautuivat kummallisille raiteille (taas), ei se tarkoita sitä, ettäkö mieleni tekisi olla olematta. Olen erittäin innoissani tulevaisuudestani. En tiedä, kuinka paljon ihmisen kannattaa nähdä vaivaa elämänsä tavoitteiden saavuttamiseksi.

      En voi väittää, ettenkö olisi kauhuissani. Todellakin olen. Mutta toisaalta, mitä se auttaa? Mitään ei tule tapahtumaan vaikka olisin kuinka kauhuissani. Tai tietenkin tulee tapahtumaan. Koko ajan tapahtuu jotain. Elämä on täynnä tapahtumia. Kaikenlaisia tapahtumia. En puhu nyt kliseisesti synnytysosastolla kuuluvasta elämän ensimmäisestä äänestä, enkä hautausmaalla kuuluvasta mullan rapinasta arkun päälle. Puhun siitä, kuinka ajatus on tapahtuma elämässä.

      Aion jatkaa ajattelua. Aion myös yrittää parhaani parhaiden ajatusten toteuttamisessa. Myös lamaantuneena voi toteuttaa ajatuksia. Voi kirjoittaa muistilapun.

The one and only: Life.

Miksi en osaa iloita? Tai siis osaanhan minä. Iloitsen joka hetkestä, jossain vaiheessa. Mutta miksi minusta tuntuu, etten näytä iloani ulospäin tarpeeksi? Johtuuko se jatkuvasti pohtivasta ilmeestäni? Johtuuko se epäsosiaalisuudestani? Käytöstapojen puutteestani? Siitä etten halua valehdella? Miksi iloitsisin, jos en oikeasti ole asiasta iloinen..? Toisaalta saatan näyttää mietteliästä naamaa vaikka olisin iloinenkin. Hankalaa.
     Miksi en noudata elämän kultaista ohjenuoraa: Kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan? Luulin noudattavani sitä, kunnes totesin (ja olen luultavimmin ennenkin todennut, mutta unohtanut) etten noudatakaan. Harmillista. Ja hankalaa, kun ei muista.
     Nyt yritän parantaa tapani, jos muistan. Huomenna kirjoitan heti tentin jälkeen (ei ennen tenttiä, jottei kukaan luule suomalaiseksi huijariksi) käteeni: 'Hymyile' ja 'Kultainen ohjenuora'.

Tosin, nyt vasta tulin ajatelleeksi... Onko hymy iloitsemiseen verrattavaa käyttäytymistä? Miksi iloisen ihmisen kuuluu hymyillä? Ehkä juuri surulliset ihmiset hymyilevät surun peittoon. Ehkä. Tai ei. En halua yleistää. Mutta joku saattaa tehdä niin.

Kultaista ohjenuoraa aion kuitenkin noudattaa. Ei. Aion yrittää parhaani mukaan noudattaa sitä.

Saturnuksen taivas.

Mietiskelijät pääsevät sinne, ainakin Danten Jumalaisen näytelmän mukaan. Kiinnostavaa. Koen itseni liian vähän lukeneeksi. Taas. Miksi ihminen oppii lukemaan vasta niin myöhään? Miksei koulussa lueta nykyään muuta kuin roskakirjallisuutta? Miksi koulussa ei opiskella latinaa?

Miksi Oi Miksi? Why Oh Why?

Miksi en löydä punaista lankaa? ... Olenko värisokea? Ehkä me kaikki tavallamme. Hyvin suuri osa ihmisistä näkee vain mustaa ja valkoista. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. En tiedä myöskään, onko se asia, jonka kuuluu koskettaa minua.

     Nyt aion taas katkaista langan. Olen onnellinen. En tiedä, miksi, enkä myöskään tiedä, kannattaako sitä analysoida. Analysoiminen on mukavaa. Se on helppoa. Analysoidessa voi käytännössä valita minkä värin tahansa. Tai vaikka monta väriä. Voi myös keskittyä mustan ja valkoisen maailman analysointiin.

    Miksi analysointi toisinaan ahdistaa ihmisiä? Analysointihan on vain jonkun henkilön käsitys väreistä. Sattuuko se silmiin? Kuin kirkas lamppu aamun hämärässä? En tiedä. En osaa vastata. Itse pidän analysoimisesta. Se sisältää ajatuksia. Pidän ajatuksista. Ajatukset ovat ilmaisia.

     Vai ovatko? Loukkaako ajatus?

Stressin odotus stressaa.

Näääh. Ei oikeastaan.

Rentoilen.

Kuuntelen Muddy Watersia.

Söin juuri viimeisen joululahjaksi saamistani vihreistä kuulista.

Joulu on nyt siis virallisesti ohi.

Kämppikseni meni jo yhdeksältä nukkumaan. Tuntuu siltä kuin minunkin pitäisi. Ihan vaan koska kämppikseni teki niin. Mutta ei. Haluan kuunnella musiikkia. Haluaisin valvoa koko yön ja kuunnella musiikkia. Musiikki on ihanaa. Se tunkeutuu korviini. Se ei kysele. Sillä on asiaa. Se haluaa kertoa jotain. Toisille sanoillaan. Muttei minulle. Se puhuu rytmillään. Suljen silmäni.

Mahtavaa.

Se vie mukanaan. Tämä on hyvä kappale. Rento. Rytmi on rento. 

Sen tahtiin voi nyökytellä päätään rennosti. Tuntuu kuin olisin osa musiikkia. 

Whiskey ja sikari olisivat nyt kohdallaan.

Ehkä palaan hetkeksi taas tähän kirjoituspöytäni ääreen.

On outoa tietää, että viikon kuluttua meillä on tentti, johon en vielä omista tarvittavaa valmistavaa kirjallisuutta.

Tämä viikko on kulunut näytellessä ja käyttäytymistä analysoidessa. Kiinnostavaa, mutta liian helppoa. Ei yliopisto-opiskelujen kuulu olla näin helppoja. Kun kirjoitan tätä, minua naurattaa. Koko viikonlopun tulen istumaan tiukasti keittiön pöydän ääressä lukien tenttiin. Se siitä helppoudesta ja rentoilusta. Intervallit tekevät kuulemma hyvää. Kaiketi tässäkin yhteydessä.

En ole syönyt lihaa neljään päivään. Kamalaa. Sairasta. Kyllä. Tämä on minulle hyvin epätavallista. Korostan, erittäin epätavallista. En edes tiedä, milloin jotain tälläistä olisi viimeksi voinut tapahtua. Ehkä viimeksi silloin kun minulla ei ollut vielä hampaita. Olen lihansyöjä. Tarvitsen lihaa. Haluaisin syödä pari kunnollista pihviä päivässä. Tai edes kalaa! Lohta.

     Huomenna on pakko paistaa edes kanaa. Ei tästä muuten tule mitään. Tulen hulluksi ilman lihaa.

Nyt voisin olla tylsä ja mennä nukkumaan. Ja ohos, kello onkin jo noin paljon! Eilen se oli vasta 21.30 kun olin jo sängyssäni unta odottelemassa. Tälläistä se on. Lihansyöjä tarvitsee paljon unta jaksaakseen saalistaa.

Maailman levyinen on kultainen keskitie.

Kotona makasin sängyssäni ja yritin saada unen päästä kiinni. Yhtäkkiä ajatus tuli mieleeni. Päivänselvää, tietenkin. Sinänsä aivan turha ajatus. Kaikki ajatukset ovat sinänsä turhia. Silti oli pakko kirjoittaa ajatus ylös. Ajatukset ovat hauskoja. Ne viihdyttävät. Ajattelu ei ole vaikeaa. Olettaisin jopa, että jokainen elävä olento kykenee tuottamaan jonkinlaisia ajatuksia. Ajatukset voivat olla kauniita. Naiiveja. Sairaita. Monipiippuisia. Ilkeitä. Ystävällisiä.
     Mutta kuka sen määrittää? Mikä on sairas ajatus? Tavallaanhan ei voida puhua siitä, että yhteiskunnan normit määrittävät ajatusten arvon. Meidän yhteiskuntamme on vain yksi pienen pieni osa tätä maailmankaikkeutta missä leijumme. Emme oikeastaan voi edes tietää, olemmeko todella olemassa. Kukaan ei siksi sinänsä voi määrittää ajatusta tietynlaiseksi. Kaikki on suhteellista. Ajasta ja paikasta riippuvaista.
     Hyviä ajatuksia ei siis sinänsä ole. Vai onko? Perustuuko kaikki sittenkin tarkoitusperiin? Henkilö, joka ajatuksen ajattelee, ajattelee ajatuksensa tietyllä tavalla. Oliko Anders Behring Breivikin ajatus siis mahdollisesti kaunis ja ystävällinen hänen 'pelastaessaan' nuoria joutumasta elämään hänen mielestään kenties helvetillisessä maailmassa?
     Jos mikä tahansa ajatus voidaan millä tahansa perusteella perustella hyväksi ja kauniiksi, missä menee silloin keskitie? Mikä oikeasti on hyvää ja kaunista? Kulta?

     Kultainen keskitie on niin laaja kuin vain ihmismieli sallii. Kukin rakentaa oman kultaisen keskitiensä. Vai? Rakentaako sen yhteiskunta? Kaikki riippuu siitä, miten asian haluaa ajatella. Vai riippuuko?