On päiviä, jolloin kuljen sumussa. Positiivista siis. Vapauttavaa. Epäkohteliasta. Katson kyllä, mutten jaksa nähdä.
Kukaan ei voi ymmärtää. Yrittää voi aina. Usein kannattaakin.
Jos luen kirjan ja ymmärrän sen, on se jo muuttunut kun ymmärrykseni on valmis. Mikään ei ole pysyvää. Mihinkään ei voi luottaa. Kaikki, johon jollain tavalla liittyy elämä, on alituisesti muuttuvaa.
Kirjoihinkin liittyy elämä. Ensinnäkin, koska ne ovat elämän tuotoksia. Toiseksi, koska niitä ei voi lukea ilman elämää.
Elämä on kiintoisa. Haluaisin tietää, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun aurinko sammuu. Onko ennen sitä ehtinyt tapahtua jotain? Onko ennen alkuräjähdystä tapahtunut jotain? Kierrämmekö kaavassa? En usko. Kaikki on muuttuvaa.
Karkkeja, jotka maistuvat jogurtilta ja omenapiiraalta. Kiintoisa kokemus, johon kuitenkin sekoittuu häiritsevä tunne siitä, että karkin ei kuulu maistua jogurtilta. Yleistämistä?
Huomenna yli kahden viikon tietokoneettomuuteni loppuu. Tavallaan surullista. Tavallaan helpottavaa. Enemmän kuitenkin surullista. Totuin jo tv:n kotoisaan seuraan ja vapauteen, joka on seurausta siitä, että kotona ei voinut tehdä kouluhommia.
Tänään en kulje sumussa. Kirkas auringonpaiste ja aurinkolasit takaavat sen, että näen. Vai näenkö? Näenkö vain sen, minkä haluan nähdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti