Joskus sitä luulee tositapahtumia uneksi. Se herättää kysymyksen siitä, onko todellisuus sinänsä vain unta. Kaikki vain kuvitelmaa,
joka kantaa, koska tarpeeksi moni uskoo.
Näin tänään uskovaisten taivaan. Kaunis ja kliseinen se oli,
avautuessaan kerrostalojen ylle.
Lumen tuoma valkeus herättää minussa ristiriitaisia tunteita,
mutten jaksa välittää.
Haluan mielen valkeuden. En tiedä, halajanko jotain, jonka jo omistan.
Ehkä vain huijaan itseäni. Ehkä maailmani ei koostukaan kiintoisista sanoista ja ajatuksista, vaan olen vain liian laiska ajatellakseni rationaalisesti. Ehkä olen vain mitäänsanomaton ihmisenalku, joka pian kohtaa loppunsa luullen, että päivä on pitkä aika.
Muiden tähden en voi kuitenkaan poistua valkeasta maailmastani. Jos vaihtaisin harmaaseen, istuisin loppuelämäni räkälän perällä itkemässä ainiaasti tyhjenevään kaljatuoppiin. Mieluumin elän valheessa. Mikä totuus se kurjuuskaan on?
Vale valkeudestani koostuu taivaastani. Taivaaseen saa uskoa ken halajaa. Minun taivaani on jotain, jonka löydän uudelleen joka päivä. Taivas on monimutkainen käsite. Se on sana. Käsite on sana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti