Kupla.

Eristäytyneenä elän kuplassa. Omassa pienessä maailmassani, joka pyörii yksinkertaisten asioiden ympärillä. Kun joku koputtaa kuplani seinämää, huomaan, että tämä yksinkertaisuus ei miellytä minua. Kaipaan monimutkaisuutta. Kaipaan ongelmia. Kaipaan jotain, jonka seurauksena käsitän, että olen oikeasti olemassa. Tai siis että ainakin saan syyn luulla niin.

On toki mielenkiintoista myös kokea kuplaelo. Se rentouttaa. Ainut asia, joka jollakin tavalla liikuttaa, on saippuasarjan yhden hahmon kuolema. Tai siis ei se kuolema vaan ne hautajaiset. Kiinnostavaa havaita, että on kykeneväinen samastumaan niin suuresti täyteen fantasiaan.

Kuplassa on monia huonoja puolia. Ensimmäisenä voin kertoa sen, että sitä ei aluksi huomaa. Kupla on helppo rakentaa noin vain sitä itse havaitsematta. Ei vaadita kuin jonkinasteista eristäytyneisyyttä. En tiedä, vaaditaanko välttämättä sitäkään, mutta yksi aines, josta ainakin minun kuplani rakentui, on se, ettei puhu. Ei ilmaise ajatuksiaan. Kielellisen ilmaisun ihminen jää silloin vaillinaiseksi ja kasvattaa itselleen kuplan.

Kuplassa olen onnellinen. Tai siis olen normatiivisella tasolla onnellinen. Mutta en oikeasti. Nimittäin en voi koskaan kokea itseäni täysin onnelliseksi, jos elämässäni ei myöskin ole jotain onnetonta. Jos ei ole onnettomuutta, on kaikki pelkkää onnea ja silloin se menettää merkityksensä.

Kuplassa olen siis vain noin vain. Minä kellun. En tunne oikein mitään.

Kuplautumistani edisti tietenkin sekin, että olen täällä. Siis täällä toisessa maassa. Olen poissa kaiken keskeltä. Kukaan ei kerro minulle jokapäiväisiä murheitaan, joista voisin ottaa palasen kannettavakseni. Minä vain olen. Onnellisena olentona onnettomassa maailmassa omassa kuplassani.

En tiedä, kuinka rikon kuplan. Ehkäpä ankeat ajatukset auttaisivat.
Minun pitää kirjoittaa huomenna jotain ehdottoman ankeaa.