Kun johonkin sanaan törmää, eikä tiedä sen merkitystä, häiritsee se suuresti, jos se sitten alkaa koko ajan sattumaan vastaan. Himo, halu. Yksinkertainen sana, käypä useassa yhteydessä, mutta vasta Coelhoa lukiessani törmäsin tuohon ruotsin sanaan. Himo on oikeastaan aika ihana asia. Kaikkea voi himoita, vaikkei kaikkea voikaan saada. Himo tuo elämään sisältöä. Tällä hetkellä himoitsen hmm... montaa asiaa. Puusaunaa, puuroa, turkoosia merta, lämpöä. Lämpöä. Sitä himoitsen tällä hetkellä eniten. No puusaunassa on tietysti kyllä lämmin... Mutta sanotaan sitten näin, himoitsen lämpöä turkoosin meren rannalla. Ja aivan. Purjehtimista. Tai ei, nyt ei voida puhua himosta, vaan kaipuusta. Hmm. Miksi ei? Koska himo on niin vahva sana?
Himosta tulee mieleen jotain eroottista. Jotain pakkomielteen kaltaista. Miksi? Koska sanaa 'himottaa' käytetään hyvin yleisesti seksuaalisessa yhteydessä nimenomaan. Mutta toisaalta, miksi? Miksi kaikki on niin vakiintunutta ja kaavoihin kangistunutta?
Koko maailma on oikeastaan hyvin kaavoihin kangistunut. Suurin osa ihmisistä haluaa hankkia mahdollisimman nopeasti omaan asemaansa nähden hyvän koulutuksen, löytää hyvän työpaikan, löytää unelmiensa kumppanin, mennä naimisiin, saada lapsia, rakentaa omakotitalon, kasvattaa lapset hyviksi kansalaisiksi, vanheta arvokkaasti ja lopulta kuolla rakastettuna. Miksi? Miksi juuri tämä on normi?
En tiedä. Kuulostan myös hyvin naiivilta, kapinalliselta, tyypilliseltä nuorelta, jos sanon, etten halua tuota elämää. En tiedä, mitä haluan, mutta tiedän ainakin, että en näe tuota kaavaa ainoana hyvänä tapana elää.
Toivon vain, että kykenisin pysymään niin sitoutumattomana, että kun jonain päivänä en enää jaksaisi, voisin yksinkertaisesti vain lähteä, ilman sen kummempia seuraamuksia. Vapaus. Onko se tie onneen? Onko vapautta se, että on kykeneväinen toteuttamaan himonsa? Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti